Chachako Was Here

Mun pöytäkone on sanomassa itseään vissiin lopullisesti irti, ainakin eilisestä päätellen. Se vaan valitti runtime erroria ja sulki ohjelmia sitä mukaa kun sain niitä käynnistettyä, eikä asiaa ainakaan helpota se, että yksi niistä ohjelmista oli ah niin luotettava F-Secure. Pitäisi kai uskaltaa kokeilla uudestaan, koska niin ihana kuin tää Mikan powerbook onkin, äänenlaatu on jotain niin uskomatonta kuraa, että ihan sydämeen sattuu. Tietyissä asioissa Chachanan ei tingi, ja musiikki on yksi niistä.

 

Mulla olisi vielä viikko työssäoppimista jäljellä, jonka jälkeen alkaa taas teoriaopinnot. Ihanaako vaiko kauheaa, en osaa oikein päättää. Pääsenpähän ainakin kerroshoidon demoneista eroon (voin vaikka vannoa, että Cumulus Hotel Airportin kuudennessa kerroksessa asuu joku vihamielinen henki, mutten nyt puhu siitä, vaan niistä siivoajista, anteeksi, kerroshoitajista). Toisaalta meillä on ensi jaksossa kai valtaosaksi pelkästään Sadun tunteja, enkä nyt ole ihan varma kuinka hyvä asia sekään on. Onneksi me kuitenkin nähdään Sarikin, mulla ehti olla jo ikävä sitä.

 

Asiasta hattuhyllylle, Mikalla on kohta 24-vuotissynttärit (miksi tajusin vasta nyt, että ne on Marian kanssa samanikäisiä?) eikä mulla ole aavistustakaan mitä ihmettä annan sille. Peltipurkillisen käpylehmiä?

Uhh. It's been such a long time since I was last here. Again. I apologise to everyone who read this, though no one does. It's alright. It's been a long time since I was depressed, like, really, so I really haven't had too much to write about. It seems like mostly people like to write about depths of their hearts, their worries, dreams and such. I guess, after becoming completely vcontent with my life, I have nothing to write about, though a lot is going on right now.

I've been doing so much after I got rid of that asshole of a boyfriend of mine. Rather he got rid of me, but all that is now past, has been for all of three months and some days, I suppose. Not like I'm counting, since I've moved on with my life and I really hope that he has as well. I don't miss him, which, I suppose makes me somehow weird. I thought I loved him, that I really loved him, but I suppose I didn't. It was faking it, from the first "I love you" to first "orgasm" to the last "this hurts, but good bye". Only thing that got hurt was my pride, knowing that no matter how much faith I had in us being able to pull it off, it all broke down and ran through my fingers without me being able to do anything about it. But like I said, it's all past now.

I've had my flings since then, nothing serious, but still. Something to make me feel alive again. And it worked, my heart doesn't hurt anymore, even though it's been conciderably short period of time since we broke up. I've been keeping myself busy. Seeing friends, working my ass off, putting all my efforts into my school, studying and concentrating only what exists in this moment, trying to keep my thoughts off of what used to be. It does no good for anybody to brood over things lost. I've found new passions, being professional at what I do, making new friends, finding someone who actually, really, cares and isn't scared of saying what they really think.

My inspiration has come back after I kicked out love from my heart. Or rather, the passionate needing for someone. I don't know if it really was love. It's harder and harder to remember as time goes by. I guess I don't care, either. I've been able to concentrate and write whole lot more than I did when I was still going out with him. It seems being able to close in on myself and shut everything else out does the trick for me. I'm glad I'm not pursuing to become a writer, or I'd be doomed to spend my life alone. I've been called overly social at my work, merely because I'd rather go eat with someone than by myself. I need relationships with people, I need to talk and communicate.

I wish I could keep my journals and blogs active, but it seems that I can only fully act in one place and one place only. I'm afraid it isn't livejournal, but I'll keep this thing up and running, no matter. I have a feeling that it'll be here I'll be writing when I'm in England. I need to speak, listen, write and think in English when I get there, just to make things run smoothly. Shouldn't be anything new to me, but we'll see. ♥

I feel like everything's slipping away from me. Like you are. Please, hear my request. Stay.

Ah, it's been such a long long time since I wrote here last time, so I thought that I might as well, now that I have the time and everything. I'm seriously lagging behind in my reading challenge, and what's more, I have no excuse for it. I've just been incredibly lazy lately. Although lazy, I guess, is not the right word. I'm working my ass off, as it is, and when I get home I'm too tired to do anything. (He says: Start doing sit-ups, 30 in the morning, 30 in the afternoon, 40 before you go to sleep)

So, yes. I got a job. \o/ I like the job too, but sometimes it gives me a scare, when the customers act like total assholes. Seriously, I was having a bad day already as it was, when this lady came in and wanted to pay with a card. Now, those who've worked in a store know how the cashregister asks if you want to pay with your bank or credit card, right? If you have that kind of card, anyway. So this lady said something about Visa (and me being a strict pocket money user wouldn't know that Visa OBVIOUSLY is a credit card), so I ( : DDDD) put it on the bank side. She started yelling at me, and kept going for good twenty minutes. : < And after that lady came this old dude who blamed me for not winning _anything_ ("Three tickets and no wins at all!"), and was super cranky at me because of that. WHAT THE HELL, seriously! <.< It's not like I CHOSE the numbers on that ticket. >.<

But the job pays well. And I'm getting familiar with the creeps from around here. : D I bet I'll win at poker anytime, if it keeps going like this, since we need to keep straight face _everytime_ someone comes in to buy condoms or porn magazines. It's hard, sometimes. Just don't look them in the face and you'll be fine. : D

Coming to four months with my boyfriend. Feels kind of funny how we've been able to keep it up for so long. In the beginning it was easy, like everything usually is. Now it's getting more complicated, the problems aren't as easy to solve and what's broken takes more time to fix. Good thing that we're both willing to work at it. Someone else might have given up already. : D We're not going to. Not before we've done everything there is to do.

I'm applied to schools, too. It's that time of the year again, when people start pressuring you "well, what's it gonna be? did you apply yet? where are you going? what are you doing?" and it keeps going on. I applied to three schools in Helsinki, two hotel and restaurant schools, one audiovisual. Two schools over in Joensuu, one for the restaurant business, one for clothing. I'll get in somewhere, I'm pretty sure. I need to, I don't want to keep working like this forever. I need a job I _like_. Bartendering <3

But I'll get back to writing. I've let people wait for way too long, now.

VERENPUNAINEN RUUSUTARHA Osa 6

            Ehkäpä kuumin aika vuodesta oli koittanut, aika jolloin pioneeritkin laskivat aseensa ja lakkasivat raivaamasta Uutta maailmaa ja ottivat lomaa. Deveroix’n perhe ei kuitenkaan kuulunut niihin laiskajaakkoihin, jotka luistivat hommistaan heti ensimmäisen tilaisuuden tultua, eikä heillä lomailuun sen suurempaa syytä ollutkaan. Isoisä Deveroix’n syntymäpäiväjuhlilta oli vielä joitakin vieraita jäljellä, mutta isoisä oli itse palannut hoitamaan liiketoimiaan Ranskaan, josta oli tullutkin.
            Eräänä näistä kauniista päivistä Janiel Deveroix, musketööri ja vieläpä harvinaisen hyvä sellainen, saapasteli Deveroix’n kartanon puutarhassa, levottomana, kuin aavistellen jotain pahaa. Päivä oli tavattoman painostava, hiostava ja tympeä, juuri sellainen, joka enteili myrskyä. Janiel istuutui alas eräälle valkoiseksi maalatuista, valurautaisista puistonpenkeistä, ja nojautui taaksepäin, pyyhkäisten käsillään kasvojaan. Hän ei tiennyt mitä hänen olisi pitänyt ajatella, Rosiel kun tuntui kiukuttelevan hänelle tavattoman paljon ja vieläpä ilman näkyvää syytä. Lilykin vältteli häntä, kieltäytyi tapaamisista ja puhdistusreissuista. Viime aikoina Janiel oli tottunut kuulemaan Lilyn selittelyjä ”Gavi di Gaveillakin on tunteet” ja ”Eivätkö Nosiarien lamput olekin kauniita?” sekä Lilyn lempiselityksen ”me olemme nyt heidän maallaan.” Lilyä vaivasi jokin, se nyt oli sanomattakin selvää, ja Janielia kiusasi loputtomiin mikä ihme se sitten oli.
            Ajatuksiinsa vajonnut Janiel ei kuullut lainkaan, kun Rosiel ilmaantui puutarhaan, eikä hän havahtunut ennen kuin nainen istui hänen vierellään, hansikoitu käsi hänen reidellään leväten.
”Rosiel”, Janiel sanoi, kohottaen hymyilevät kasvonsa sisareensa. Rosielin kasvoille levisi hurmaava ja petollinen hymy. Janiel oli saanut tuta tämän kyseisen hymyn murskaavan voiman monen monituiset kerrat.
”Janiel. Melkoinen sää tänään, eikö olekin”, Rosiel tervehti, nojautuen veljeensä, pakottaen tuon ottamaan tämän kainaloonsa. Janiel nyökytteli päätään, hieroen kevyesti sisarensa olkaa.
”Kuule”, Rosiel aloitti, pakottautuen yhtäkkiä irti hänen otteestaan ja saaden Janielin vilkaisemaan itseensä, ennen kuin jatkoi, ”mitä sinä sanoisit, jos minä tietäisin, mikä Lily Greivea vaivaa?”
Janielin kasvoille levisi samaan aikaan toiveikas, mutta myös pettynyt ilme. Hän olisi halunnut kuulla sen Lilyn itsensä suusta.
”Minä varmaankin haluaisin tietää”, Janiel tuumasi hiljaa, siirtäen katseensa kohti ruusupuskissa lepattavia perhosia.
”Voi Janiel, sinun täytyy pyytää kauniimmin”, Rosiel kiusasi, kihertäen. Janiel vilkaisi sisartaan, hymyillen puolittain.
”Rosiel, kiltti kulta rakas, viitsisitköhän sinä mitenkään valaista minua kaikessa ylemmyydessäsi?” Janiel aneli, vetäen kasvoilleen oikein suloisen, pyytävän ilmeen.
”Hän sai keskenmenon. Hän oli sinulle raskaana, mutta muistatko sen reissun Porto Belloon silloin? Hän oli raskaana, ja joku löi häntä niin, että hän menetti lapsen”, Rosielin ilme oli häijy, sadistinen jopa, hänen tarkastellessaan kaiken leikkisyyden katoamista veljensä kasvoilta. Janiel kalpeni, purren hampaansa yhteen, odottaen viimeistä iskua, joka tulikin pian, ”lapsi oli sinun.” Rosielin silmistä suorastaan paistoi satuttamisen tuottama nautinto.

            Lily oli pukeutunut pelkkiin mustiin nahkahousuihin ja hihattomaan, kuluneeseen paitaan. Hän istui kirjastossa, tuijottaen kirjaa, silmät riveillä liikkuen, mutta tajuamatta lainkaan mitä sivuilla luki. Hän luki vain tavan vuoksi, tappaakseen aikaa, pitääkseen ajatuksensa poissa siitä väistämättömästä hetkestä, jolloin Janiel saisi tietää. Naisen tummat hiukset oli harjattu – Angela oli pakottanut hänet – ja hän oli peseytynyt vasta eilen, mutta Lilyä eivät moiset seikat kiinnostaneet lainkaan. Hän säpsähti, kun kirjaston ovi paukahti auki, ja hyppäsi ylös sohvalta nähdessään Janielin uskomattoman vihaisen ilmeen. Mies nappasi kaksi käsin kiinni Lilyn käsivarsista, puristaen niin, että kipeää teki.
”Minä en usko että sinä saatoit pitää jotain niin suurta salassa minulta!” Janiel huusi naama punaisena, ravistellen Lilyä, hentoa, kärsinyttä räsynukkemaista Lilyä, saadakseen tuon tyhjän ilmeen muuttumaan edes jotenkin.
”Minä en voi uskoa, että sinä yritit päästä jonkin näin suuren ylitse yksin! Lily, herää! Puhu minulle!” Janiel vaati, tuska äänestään kuultaen. Lily painoi katseensa lattiaan, koettaen räpytellä kyyneleitä silmistään, mutta sen sijaan sisällä pidetyt tunteet tulvivat ylitse, murtaen ennen niin kovin vahvan Lilyn täysin.
”Janiel…” Lily sopersi, vieden kätensä peittämään kasvojaan, itkunpuuskien ravistellessa laihtunutta, riutunutta ruumista. Janielin ylitse hyökyi sääli, joka sai hänet kietomaan käsivartensa tiukasti Lilyn ympäri, ja hän sulki toisen syleilyynsä, silittäen tuon selkää, piittaamatta lainkaan kyynelistä, jotka uhkasivat kastella hänen paitansa likomäräksi.
”Voi Lily”, Janiel kuiskasi, rutistaen naista hellästi. Lily, joka oli pakottanut tunteensa pysymään sisällään, ei voinut pidätellä kaikkia rakentamiaan patoja sortumasta nyt, kun Janiel vihdoin tiesi, eikä vaikuttanut vihaavan häntä. Itkusta ei meinannut tulla loppua, ja Angela ja Freyjakin saapuivat katsomaan, kun heidän sisarensa puhdisti itsensä surustaan ja piilotelluista tunteista.
”Janiel, anna minulle anteeksi”, Lily aneli, saaden Janielin kasvoille kohoamaan hämmentyneen ilmeen.
”Lily, ei ole mitään anteeksi annettavaa”, Janiel kuiskasi, syleillen naista entistä tiukemmin. Sitten hän talutti Lilyn sohvan luokse, auttaen tuon istumaan.
            Angela nykäisi Freyjaa hihasta ja ohjasi isosiskonsa keittiöön, jättäen Janielin lohduttamaan Lilyä.
”Minä uskon, että he hoitavat asian omalla tavallaan, mutta kaikki aikaan”, Angela sanoi, hymyillen.
”Rosiel ei kyllä tule ilahtumaan, mikäli tässä käy, niin kuin minä luulen, että käy”, Freyja sanoi, pieni mutru huulillaan. Hän ei halunnut Rosielin vihoja koko Greiven suvun päälle, ei varsinkaan nyt, kun oli käynyt selväksi, kuinka paljon Rosiel vihasi Lilyn ja Janielin yhdessä oloa. Freyja siemaili teetään mietteliäänä, tajuamatta hetkeen lainkaan, mitä ihmettä Angela koetti sanoa viittoessaan kohti keittiön ovea. Lopulta Freyja käännähti katsomaan, vain nähdäkseen huolestuneen Armeniaksen ja Armeniaksen hännillä Raguelin, joka koetti parhaansa mukaan vilkuilla ympärilleen muka huomaamattomasti, esittäen, ettei mukamas piitannut, mutta vaikutti silti etsivän jotain – tai jotakuta. Angela kattoi pöytään paikat kahdelle vieraalle ja viittoi näitä istumaan alas.
”Lilyn ja Janielin on selviteltävä itse välinsä”, Armenias aloitti, ”mutta tulimme vain tarkistamaan, että kaikki on kunnossa. Janiel vaikutti tavattoman vihaiselta lähtiessään kotoa, mutten osannut sanoa varmasti kenelle hän oli vihainen…”
”Tuota… Onkohan Merry kotona?” Raguel kysyi, ja Angie opasti velhon yläkertaan, Merryn huoneeseen. Raguel kiitti ja luikahti ulos keittiöstä, lähtien etsimään Merryn huonetta. Angela vilkaisi kelloa ja hymyili sitten pahoittelevasti.
”Minulla on.. tapaaminen”, elementalisti mutisi ja poistui sitten hänkin, jättäen nuoren Armeniaksen sitten velhottaren huomaan. Freyja siemaili teetään ja tuijotti ulos keittiön ikkunasta, saaden Armeniaksen kiusaantumaan.
”Minä en hyväksy heidän yhdessäoloaan lainkaan. Minusta olisi parempi, jos Lily lähtisi takaisin kotiin”, Freyja sanoi lopulta, pitkän hiljaisuuden jälkeen, ”hän vaikeuttaa meidän kaikkien elämää toilailemalla näin. Jos hänellä olisi ollut edes tarpeeksi järkeä pysyä kotona ja huolehtia itsestään, hän olisi aiheuttanut vähemmän päänvaivaa ja salailua. Janiel tuskin olisi tunnustanut lasta”, Freyja olisi vielä jatkanut, mutta Armenias pamautti kätensä pöytään.
”Janiel olisi taatusti tunnustanut lapsen, jos se todella oli hänen”, Armenias sanoi puolustellen.
”Väitätkö sinä, että minun sisareni makaa kenen kanssa hyvänsä?” Freyja sinkautti, silmät kaveten.
”En suinkaan, muttet sinäkään voi tuosta noin vain olettaa, että isä oli Janiel!” Armenias sanoi.
”Jos Lily sanoo, että Janiel oli osasyyllinen, niin silloin hän oli! Lily ei valehtelisi mistään tällaisesta”, Freyja vaati.
”Jos sinä niin sanot”, Armenias murahti, siemaisten teetään. Jokin Armeniaksen eleessä oli huvittavaa, ja Freyja naurahti ääneen, jatkaen sitten nauramista. Armenias veti kasvoilleen liioitellun hölmistyneen ilmeen, ja nousi sitten seisomaan, vieden teekuppinsa tiskiin. Freyja nousi itsekin, jättäen teekuppinsa paikalleen. Hän joisi teetä vielä useaan kertaan tänään, ja heillä oli ihan riittävästi palveluskuntaa, niin ettei Freyjan itsensä tarvinnut vaivautua.
”Haluaisitkohan sinä liittyä seuraan pienelle kävelylle puutarhaan?” Freyja tarjoutui, tietäen varsin hyvin, että pian myrskyäisi oikein kunnolla.
”Enpä tiedä, mutta mitä sanoisit pienestä brandystä salongin puolella?” Armenias livautti, hymyillen veikeästi. Freyjan ilme muuttui hieman, mutta nainen nyökäytti lopulta päätään.
”Tottahan toki”, Freyja myöntyi, johdattaen sitten Armeniaksen salongin puolelle

VERENPUNAINEN RUUSUTARHA Osa 5

            Keskikesä, vuoden kaunein aika jopa Uudessa maailmassa, oli nyt täällä, ja keskikesän myötä oli saapunut myös Deveroixin perheen pää, vanhin mies, joka piti siipiensä suojissa paitsi Deveroix’n mahtisukua, myös pienempää, hieman köyhempää, mutta silti mahtavaa Grieven sukua. Tämä mies, Jaqcues Deveroix, oli saapunut Uuteen maailmaan juhlistaakseen syntymäpäiviään, sekä myös tarkastaakseen, mitä nuoret sukulaiset olivat saaneet aikaan. Jaqcues, Jack joillekin sukulaisilleen, oli suuri mies, pitkä ja lihaksikas. Komea ja karismaattinen mies, kuten useimmat hänen mukanaan tuomistaan aatelisista ja aristokraateista. Grieven suvunpäämies oli saapunut myöskin, lämpöisen vaaleisiin väreihin sonnustautuneena, pienenä ja harmaana, vaatimattomana Deveroix’n rinnalla, mutta silti sydäntälämmittävän hyväntuulisena ja aurinkoisena.
            Näitä vanhoja – ja joitakin hieman nuorempiakin – herrasmiehiä ja –rouvia oli vastaanottamassa niin Greiven kuin Deveroix’nkin nuorimmat, maata valtaamaan lähetetyt jäsenet. Tavoistaan poiketen myös ne, jotka useimmiten viihtyivät sotavarustuksessaan tai asepuvuissaan olivat kiskoneet ylleen hienoimman leninkinsä ja pukunsa, viehättääkseen silmää ja tehdäkseen parhaimman mahdollisen vaikutuksen sukujen vanhimpiin. Rosiel seisoi Janielin käsipuolessa, yllään musta puku, joka toi hyvin esiin hänen kauniin, runsasmuotoisen vartalonsa. Janielilla oli yllään musta, tyylikäs puku, sekä pukuun sopiva hattu. He näyttivät aivan kaksosilta, seistessään vierekkäin satamalaiturilla, odottamassa isoisäänsä.
            Janielin toisella puolella seisoi arvokkaaseen, mustaan pukuun pukeutunut Alexiel, jonka vieressä seisoi Raguel, velhotar ja velho, molemmilla sauvansa mukanaan. Myös Armenias oli paikalla, odottaen perhosia vatsassaan jälleen isoisänsä näkemistä.
Greiven suvusta vain Freyja ja Merry olivat paikalla, sillä Angela ja Lily olivat vaatineet saada jäädä järjestelemään juhlia Deveroix’n kartanolle. Edward ja Opal oli värvätty avuksi, joten vain he kaksi olivat liienneet ottamaan vastaan Grieven suvunpäämiestä.

            Kookas, komea Jack Deveroix kipusi ensimmäisten joukossa laiturille, avittaen sitten vaimonsa, Daniel Greiven ja muutaman nuoren naisen laiturille. Rosiel riensi halaamaan isoisäänsä, joka nauroi raikuvaa, tynnyrimäistä naurua ja halasi pojantytärtään tiukasti. Rosiel kihersi, saadessaan käteensä korurasian.
”Muut tuliaiset ovat vasta tulossa, saatte ne sitten kun pääsemme kotiin”, Jack sanoi lämpöisesti, nyökäten Janielille ja muille. Hän huomasi hieman sivummalla seisovan Freyjan ja hymyili myös tuolle, sekä Merrylle, joka vilkutti takaisin. Merryn silmät vilkaisivat Raguelia, joka seisoi hieman kiusaantuneena paikoillaan, tietämättä miten suhtautuisi arvovaltaisiin vieraisiin, ja pieni, koiranpentumainen Merry punastui.
”Kas, Freyja ja Merry”, Daniel sanoi, astellen lastenlastensa luokse.
”Kuinka elämä on teitä kohdellut?” Mies asetti kätensä lapsenlastensa olkapäille ja lähti hiljaksiin kulkemaan näiden mukana kohti Deveroixin kotikartanoa. Freyja oli kieltänyt Merryä sanomasta mitään Lilyn tilasta – jota ei voinut millään muotoa kuvata hyväksi – olettaen, että siihen mennessä kun he pääsisivät perille, Lily olisi joko häipynyt näkyvistä tai koonnut itsensä.
”Oikein hyvin, Isoisä. Uusi maailma on kaikkea mitä siltä halusimmekin, ja olemme saaneet melko tukevan jalansijan täältä. Eikä kaikkein vähiten Deveroix’n avulla”, Merry sanoi, hymyillen. Hän ei ollut aikaisemmin tavannut tummahiuksista velhoa, joka kulki Deveroix’n lauman mukana, mutta toinen viehätti hänen silmiään siinä määrin, että hän varmasti hakeutuisi tuon seuraan tulevissa juhlissa.
Daniel nyökytteli päätään ymmärtäväisenä.
”Jack on auttanut sukuamme kaikin mahdollisin tavoin, jotta kohoaisimme arvoasteikossa edes hieman”, Daniel sanoi, hymyillen. Hän tiesi kyllä oman paikkansa, eikä missään nimessä pitänyt itseään Jack Deveroix’n ystävyyden arvoisena, ei sinne päinkään, ja tajusi kyllä olevansa Jackille velkaa enemmänkin kuin henkensä. Freyja tarkasteli hetken aikaa isoisänsä kasvoja, vanhoja ja väsyneitä, ja hymyili sitten rohkaisevasti.
”Odota vain kun näet Angelan”, Freyja sanoi, tietäen hyvinkin, että Angelan ikipirteys piristi myös Danielia, kuten niin monia muitakin. Freyja tiesi myös, että kaikista lapsenlapsistaan Daniel suosi kaikkein eniten Lilyä, ja tiesi vanhuksen olevan hiukan pettynyt, kun Lily ei ollut häntä vastassa.
”Angie ja Lily jäivät pitämään taloa pystyssä”, Freyja selitti, astellen vanhuksen vauhtia kohti heidän määränpäätään.

            Lily ei voinut hyvin, ei sinne päinkään. Hän oli pakottanut viimeiset kolme päivää kasvoilleen hymyn, joka piti uteliaimmat kyselijät loitolla, muttei hämännyt ketään. Hänen olonsa oli kaikin puolin kurja ja ontto, ja hän piteli jatkuvasti kättään vatsallaan, ihmetellen tyhjää oloaan. Hän oli menettänyt ruokahalunsa eikä saanut enää kunnolla nukuttuakaan, mutta hänen hämäysyrityksensä olivat lannistaneet hänen sisarensa, vakuuttelut siitä, että hän oli ihan kunnossa pitivät veljet loitolla. Lily oli vältellyt Janielia, onnistumatta siinä kovinkaan hyvin, Janiel kun pistäytyi säännöllisin väliajoin tarkistamassa, oliko hän parantumaan päin ja miten hänen haavansa voivat. Lilyyn sattui katsoa miestä, jota hän niin kovin rakasti, ja jonka hän tiesi kärsivän suunnattomasti, mikäli saisi tietää. Siksi Lily oli päättänyt pitää koko asian niin hyvin piilossa ja salassa kuin vain taisi. Freyja oli käskenyt myös muita perheenjäseniä salaamaan asian kaikilta, mukaan lukien Deveroix’t. Freyja tiesi aivan yhtä hyvin kuin kaikki muutkin, että mikäli joku, sanottakoon nyt esimerkiksi Rosiel, saisi tietää, ei kestäisi kovinkaan kauaa ennen kuin myös Janiel tietäisi asiasta. Lily halusi pitää salaisuuden, ja Freyja aikoi pitää huolen siitä, että ensimmäisen lapsensa menettänyt Lily myös saisi haluamansa.
            Angela oli pukenut Lilyn pukuun, joka ei aivan pilannut Lilyn miesmäistä, sotilaallista imagoa, mutta joka silti toi esiin Lilyn haluttavamman puolen. Lohikäärmeestä tässä puvussa ei ollut jälkeäkään, siitä Angie oli pitänyt huolen nähtyään sisarensa kivuliaan ilmeen tuon katsoessa asepukua, jota ei vielä oltu korjattu entiseen loistoonsa. Lilyn asu oli avokauluksinen, ruusunpunaisen ja valkean yhdistelmä, jonka hopeiset napit toivat mieleen asesotakoulun uniformun. Puvun korsettimainen yläosa toi esiin Lilyn kiinteän, mutta silti näkyvän etumuksen, ja alushameet korostivat hänen kapeaa vyötäröään ja lanteitaan. Angie oli tehnyt sisarensa hiuksille kaiken voitavansa, kihartanut niitä hieman ja sitonut ne ylös, ja koristanut ne sitten soljella, josta laskeutui helmistä ja silkkiruusuista valmistettu koriste Lilyn rinnalle. Lilylla oli korvissaan pisaranmuotoiset helmikorvakorut, jotka korostivat naisen pitkää kaulaa, aivan kuten korvakoruihin sopiva, siro hopeinen kaulakorukin. Kaiken kaikkiaan Lily olisi ollut kerrassaan lumoava ilmestys, ellei tuon silmissä olisi ollut sitä tyhjää, konemaista ilmettä ja hymystä puuttunut aitous.
            Angela, itse tapansa mukaan kermakakkumaiseen röyhelöpilveen pukeutuneena, asteli sisarensa luokse ja silitti kevyesti tuon käsivartta.
”Lily, oletko sinä kunnossa? Kuule, ehkä sinun pitäisi mennä lepäämään vähän? Minä voin pyytää jotakuta ohjastamaan sinut vierashuoneisiin?” Angela etsi katseellaan jotakuta perheenjäsentä, joka tunsi talon paremmin kuin he, mutta Lily esti häntä.
”Minä olen ihan kunnossa. Voinko minä auttaa jotenkin? Anna minulle jotain, mikä pitää minut kiireisenä, Angie…” Lilyn ääni häipyi kuulumattomiin, kun Janiel ilmaantui seurueineen eteishalliin. Janiel huomasi Lilyn myös, ja pyydettyään anteeksi, asteli naisen luokse. Angie väistyi huomaavaisena sivuun, jääden kuitenki seuraamaan katseellaan sisarensa reaktiota, peläten tuon pyörtyvän.
”Lily”, Janiel sanoi, kumartaen kohteliaan tervehdyksen. Lily painoi päänsä, tervehtiäkseen, muttei kohottanut sitä enää niin korkealle, kuin se oli vielä hetki sitten ollut.
”Minä olen miettinyt, josko sinulla olisi hetki aikaa minulle?” Janiel sanoi hiljaa, matalalla äänellä. Lily vältteli Janielin katsetta, ja pudisti sitten päätään.
”Puhutaanko joskus myöhemmin”, Lily pakotti suustaan, ”meillä on nyt juhlat hoidettavina. Anteeksi, Janiel, mutta minä en nyt tosissaan ehdi.” Lily sanoi, karaten sitten Janielin luota kohti keittiötä, varmistaakseen, ettei todellakaan ollut mitään, missä hän olisi voinut olla avuksi.
Janiel vilkaisi ympärilleen, kohdatakseen ensin Angelan syyttävän katseen ja seuraavaksi Rosielin pistävän, kiukustuneen ja mustasukkaisen katseen. Piruko näitä naisia nyt vaivasi tänään?

            Joitakin tunteja myöhemmin juhlat pääsivät todella vauhtiin, alkuhälinöistä huolimatta, mutta myöhästynyttä orkesteria tuskin ehdittiin kaivata kaikkien kuulumisten vaihdon ja brandylasien tyhjentämisen lomassa. Lopulta tanssin oli aika alkaa, ja Lily, niin vastenmielistä kuin se hänelle olikin, palasi saliin piilopaikastaan keittiöstä, jossa hän oli nakertanut hedelmiä ja koettanut vältellä kaikkea huomiota. Rosiel oli onneksi vaatinut veljeltään viisi ensimmäistä tanssia, ja varmasti vaatisi vielä kuudennenkin, joten Lilylla oli aikaa seurustella isoisänsä kanssa, joka huomasi lähestulkoon samantien, että kaikki ei ollut aivan kohdallaan. Daniel Greive talutti Lilyn hieman sivummalle ja vaati tietää, mistä oikein oli kyse, mikä oli saanut hänen suosikkityttönsä niin kovin alamaihin. Lily kertoi suoraan, tietäen, ettei valehtelusta olisi kuin harmia, eikä huomannut lainkaan Rosielin henkilökohtaista palvelijaa, joka kuunteli korva tarkkana heidän keskusteluaan. Tiukan halauksen saattelemana Daniel vakuutti Lilylle, että asiat kääntyisivät vielä parempaan päin. Isoisä lupasi pitää asian visusti salassa, sillä mikäli Greiven isoäiti saisi tietää asiasta, Lily taatusti karkotettaisiin ja kiellettäisiin suvussa.
            Daniel myös pakotti Lilyn takaisin tanssiaisten pariin.
”Mitään hyvää ei seuraa eristäytymisestä”, Daniel painotti, ”ja minä olen varma, että mikäli sillä nuorella miehellä on minkäänlaista omanarvon tuntoa, hän haluaisi tietää, mitä minä tiedän ja mitä muu perheesi tietää. Minä luulen, että hän on sinusta kovin huolissaan, Deveroix’n kunnianarvon tuntien. Ymmärrän kyllä, että mieluummin pitäisit asian itselläsi, mutta Lily, tällainen taakka on melkoinen yksin kannettavaksi”, Daniel sanoi, taluttaessaan tyttärentytärtään kohti tanssivia pareja. Lily hymyili kiitollisena isoisälleen ja halasi sitten vanhusta.
”Eikös syntymäpäiväsankari saisi samanmoista halausta ja ehkäpä jopa seuraavan tanssin”, kuului Jack Deveroix’n voimakas ääni. Lily kääntyi ja pakotti kasvoilleen kohteliaan hymyn siitä huolimatta, että halusi vain painua jonnekin piiloon ja itkeä. Hän niiasi.
”Herra Deveroix”, hän sanoi, hymy kasvoillaan, ”kunnia tavata teidät pitkästä aikaa.” Lily halasi miestä varovaisesti, varoen haavojaan, jotka yhä kirvelivät, ehkä hänen menetyksensä johdosta pidempään kuin tavallisesti olisivat. Jack rutisti Lilyä tiukasti ja ohjasti naisen seuraavan tanssin alkaessa tanssilattialle. Lily ei ollut mikään parkettien partaveitsi, mutta vanha ja kokenut Jack tiesi miten käsitellä aloittelijaa, eikä ongelmia siksi juurikaan ilmennyt.

            Raguel seisoi vaivautuneena tanssilattian reunustalla, toivoen, ettei kukaan pyytäisi häntä tanssimaan. Onneksi paikalla ei ollut tunkeilevia tätejä tai setiä tekemässä hänen elämäänsä vaikeaksi. Hän oli juuri puraisemaisillaan jättikatkarapua, kun hän kuuli kevyen rykäisyn viereltään.
”Tuota… Raguel?” Merry oli urkkinut velhon nimen tietoonsa Alexielilta, joka oli naureskellut hänen tietämättömyydelleen. Raguel loi yhden epäröivän katseen sivulleen ja unohtui tuijottamaan tuikkivia, harmaita silmiä. Hän ei ollut koskaan elämässään nähnyt mitään niin hurmaavaa.
”N… niin?” Raguel änkytti, kohottaen kätensä koskettaakseen toisen kasvoja, kunnes tajusi, vihdoin, että pieni, siro hahmo kuului miehelle.
”Me emme ole aikaisemmin tavanneet. Minä olen Merry Greive”, hän sanoi hymyillen. Enkelimäinen poika ojensi Raguelille kätensä ja velho tarttui siihen, puristaen tuota siroa kättä, joka vastasi puristukseen yhtälailla voimakkaasti.
”Ilo on kokonaan minun puolellani, Merry”, Raguel sanoi hymyillen, tarkastellen ihastuneena nuorukaisen kasvoja.
            Jack vapautti Lilyn tanssin päätteeksi otteestaan, ja pahoitteli poistumistaan, liittyen sitten sikarinpolttelijoihin kartanon verannalla. Lily ehti juuri ja juuri huokaista helpotuksesta, kun hän tunsi vaativat, omistavat kädet vyötäisillään.
”Seuraava tanssi on minun, Lily”, Janiel murisi hänen korvaansa, eikä Lily voinut estellä, mielihyvän väreiden lävistäessä hänet, Janielin pehmeiden huulten koskettaessa hänen korvaansa.
”Sinä olet aivan uskomattoman kaunis, Lily”, Janiel kuiskasi, kääntäessään naisen kohti itseään.
”Olen myös aivan uskomattoman huono tanssimaan, Janiel. Ehkäpä meidän olisi paras jättää tällä kertaa väliin”, Lily mutisi, katsomatta Janieliin.
”Sinä et voi vältellä minua loputtomiin. Et ainakaan kertomatta minulle mikä sinua riivaa”, Janiel vaati matalalla äänellä, tanssittaen Lilyä, joka – totta tosiaan – oli surkea tanssija.
”Janiel…” Lily ähkäisi, mutristaen suutaan, ”sinä et tajua yhtään mitään”, nainen mutisi, painautuen miestä vasten välttyäkseen muodostamasta näköyhteyttä toiseen.
”Ehkä sitten niin, Lily. Minä saan kyllä ennemmin tai myöhemmin tietää, usko pois. Toivoisin vain, että se olisit sinä, joka minulle kertoo”, Janiel sanoi vakavalla, hieman pettyneellä äänensävyllä, eikä Lily halunnut mitään muuta niin paljon kuin kertoa miehelle mistä oli kyse, muttei voinut. Nyt ei ollut oikea aika eikä paikka.
”Minä kerron sitten kun olen valmis, Jan”, Lily kuiskasi, muttei tiennyt varmasti, kuuliko mies.

VERENPUNAINEN RUUSUTARHA Osa 4

            Rosiel ei pitänyt tästä paikasta sitten yhtään. Porto Bello oli kaikin puolin aavemainen ja selkäpiitä karmiva paikka, eikä asioita auttanut lainkaan se, että typerän, typerän Lily Greiven oli pitänyt tunkea mukaan. Tämä oli nyt toinen retki Porto Belloon, sillä kuukautta aiemmin joku – Rosiel ei suostunut tunnustamaan olevansa syyllinen – oli möhlännyt pahan kerran, ja heidän oli täytynyt paeta henkensä kaupalla Gavi di Gaveja, tavattoman rumia merenmiehiä ja jättiläismäisiä, hummerin näköisiä otuksia. Rosiel vilkaisi ympärilleen kapeassa, merisuolan ja levän hajuisessa käytävässä. Janiel, hänen veljensä ja tukipisteensä tällä reissulla, asteli ensimmäisenä, turvaten tietä heille muille. Hetken aikaa Rosielin silmiin ilmestyi ihaileva katse, hänen tutkaillessaan Janielin ryhdikästä, rohkeaa hahmoa. Hän pudisti päätään ja sipaisi vaaleita suortuvia pois kasvoiltaan.
           Janielin jäljessä asteli Armenias, joka piti parantavat juomansa koko ajan käsillä, saatavilla, mikäli niitä tarvittiin. Armeniaksen jäljessä asteli Scarlet, nätti tyttö, joka oli halunnut – kaikkien heidän vastusteluista huolimatta – tulla mukaan. Scarlet ei ollut vielä tarpeeksi vahva Porto Belloon, mutta jääräpäinen senkin edestä. Rosielin perässä käveli Merry, jonka valkea asu miltei hohti hämärässä, mutta Rosiel ei valittanut. Oli hyvä pysytellä lähellä jotakuta, joka osasi parannusmagiaa. Seikka, joka ei miellyttänyt Rosieta lainkaan, oli kuitenkin se, että Lily käveli viimeisenä, kivääri käsissään, turvaamassa selustaa. Rosiel koitti karistaa karmivan tunteen yltään, muttei onnistunut siinä kovinkaan hyvin. Rosiel kiiruhti Scarletin ja Armeniaksen ohitse, kietoen käsivartensa veljensä käsivarren ympärille.
”Janiel, minua pelottaa”, Rosiel uikutti, luoden veljeensä lumoavan, anelevan katseen. Janiel vilkaisi sisartaan ja antoi sitten merkin pysähtymisestä. Hän kosketti hansikoidulla kädellään varovaisesti sisarensa poskea.
”Helpottaisiko sinun oloasi, jos kävelisit minun lähelläni?” Janiel kysyi huolehtivaisesti.
”Luulen niin”, Rosiel kuiskasi, painaen kyyneltyneet silmänsä kohti lattiaa. Janiel halasi sisartaan ja viittasi sitten Armeniasta tekemään tilaa Rosielille.
            Jonon hännillä Lily pyöräytti silmiään, muttei sanonut mitään. Rosiel vei vihansa häntä kohtaan äärimmäisyyksiin, eikä koettanut enää edes peitellä sitä. Lily ei ollut sanonut mitään, mutta hän oli voinut pahoin aamulla, ilman mitään näkyvää syytä. Hän toivoi kovasti, ettei ollut tulossa kipeäksi, mutta kun pahoinvointi oli sitten mennyt ohi, Lily oli rohkaissut mielensä ja jättänyt reissun perumatta. Kaikkein kummallisinta koko jutussa oli, että vaikkei hän ollut sanonut mitään, Frey oli kysynyt hänen voinnistaan. Lily oli valehdellut ja sanonut voivansa oikein hyvin – ihan vain, ettei Freyja olisi pakottanut häntä jäämään kotiin – ja huolimatta epäluuloisesta ilmeestä sisarensa kasvoilla, Lily oli onnistunut vakuuttamaan Freyjan. Nyt häntä kadutti hieman, ettei ollut jättänyt tätä retkeä väliin, sillä pahoinvointi nosti jälleen rumaa päätään.
”Merry”, Lily nykäisi pikkuveljeään hihasta, ”ei sinulla sattuisi olemaan mitään pahoinvointia lievittävää?” Lily kysyi, hymyillen veljelleen. Merryn silmissä välkähti tietäväinen katse, sama, jonka Lily oli nähnyt Freyjan kasvoilla, joka muuttui sitten huolestuneeksi, vakavaksi ilmeeksi, ihan niin kuin Freyjankin oli muuttunut.
”Lily, sinun olisi pitänyt jäädä kotiin, jos et voi hyvin”, Merry sanoi, kaivaen laukustaan pienen pullon.
”Juo tämä, sinun pitäisi voida paremmin”, Merry sanoi, ojentaen pullon sisarelleen, ”ja Lily. Ole varovainen, jooko?”
Lily kurtisti kulmiaan kysyvästi Merrylle, ja joi pullon tyhjäksi. Hän tunsi pahoinvoinnin väistyvän lähes samantien, ja hän hymyili veljelleen kiitokseksi.
”Totta kai, Merry. Ainahan minä olen”, Lily vakuutti, ottaen tukevamman otteen kivääristään.

            Scarlet asteli miltei Armeniaksen vierelle, kantaen huolettomalla, itsevarmalla tavalla kahden käden miekkaansa, varmana siitä, ettei mikään tai kukaan voisi satuttaa häntä niin kauan kuin hänen aseensa oli suurin kaikista. Scarletilla oli varsin yksinkertainen tapa asettaa asiat tärkeysjärjestykseen, ja tässä tapauksessa hänen logiikkansa oli, ainakin hänen omasta mielestään, pettämätön. Käytävä läheni loppuaan, avautuen suureen hallimaiseen tilaan, jonka laivojen hylyt olivat muodostaneet. Paikka näytti siltä kuin joku – tai jokin – olisi tehnyt siellä rakennustöitä, liittänyt laivoja yhteen ja rakentanut, hiljalleen, suuren salin. Salissa oli hämärää, vaikka jokunen soihtu valaisikin suunnatonta tilaa. Janiel ja Rosiel pysähtyivät rinnatusten paikoilleen, ja loput ryhmästä seisahtuivat heidän vierelleen. Merry suuntasi tuikkivanharmaan katseensa salin hämärään, haistaen merisuolan ja levän, soihduista kohoavan öljyn ja savun, sekä jonkin muun, epämiellyttävämmän.
            Heidän silmiensä totuttua soihtuihin ja hämärään, he erottivat keskemmällä salia makaavan ruhon, joka oli varmaankin kuulunut suunnatomalle kalalle. He etenivät varoen kohti ruhoa, havaitsematta kuitenkaan minkäänlaista liikettä. Rosiel jättäytyi jälkeen, ehkäpä toivoen, että Janielkin tekisi niin, jotta he saisivat kävellä kahden, mutta Janiel, kuten ryhmän muutkin miehet sekä Scarlet, astelivat rohkeasti tutkimaan kuollutta eläintä. Se ei ollut aivan kala, mutta jotain hyvin paljon samankaltaista. Rosielin siniset silmät löysivät Lily hahmon, ja olosuhteiden pakosta – Rosielia pelotti yhä – hän sipsutti lähemmäs Lilyä.
”Sinä olet vähän harmaa naamasta”, Rosiel tokaisi, vaivautumatta puhumaan madalletulla äänellä. Vaaraahan ei ollut, kun ei kerran ollut vihollisiakaan. Lily käänsi päätään sen verran, että saattoi vilkaista Rosielia, mutta keskittyi sitten tarkastelemaan salin reunustoja peittävää pimeyttä.
”Ei ihme, ettei Janiel välitä seurastasi tänään”, Rosiel sanoi, voitonvarma hymy huulillaan. Lily seisahtui ja tuijotti hetken aikaa viha silmissään leiskuen Rosielia, jonka hymy ei värähtänytkään.
”Minä en usko, että hän juurikaan piittaa. Jos hän olisi yhtä turhamainen kuin sinä, ehkä, mutta nyt hänellä on parempaa teke…” Lily kohotti katseensa vilkaistakseen Janielia, vain huomatakseen, ettei miestä näkynyt missään. He olivat jättäytyneet melkoisesti jälkeen, ja Lily uskoi, että muut olivat edenneet jo suunnattoman ruhon toiselle puolelle, pois näkyvistä.
”Sinun veljesi on näköjään jo kaukana”, Lily tokaisi tympeällä äänensävyllä. Onneksi hän oli pyytänyt Merryltä sen pahoinvointilääkkeen, sillä tällainen mielenrauhan rikkominen olisi viimeistään saanut hänet antamaan ylen. Rosielin ilme värähti hieman, antaen ilmi, että tyttöä pelotti, ja saaden Lilyssä heräämään pienen äidinvaiston. Hän veti kasvoilleen kärsivän ilmeen, ja huokaisi. Rosiel mutristi suutaan ja pakotti itsensä pitämään suunsa supussa Lilyn ulkonäöstä. hän ei kuitenkaan suostunut astelemaan kovin lähellä Lilyä, mikä saattoi olla syynä tapahtumien kulkuun.

            Pimeästä soljui esiin lukuisia, haalean turkooseja valoja, jotka valaisivat punaisia veneitä ja veneissä istuvia hupullisia olentoja. Näiden olentojen vanavedessä esiin ryömi rapumaisia olentoja sekä useita Gavi di Gaveja, heimoilleen tyypillisissä, ilmavissa vaatteissa. Lily huudahti varoituksen Rosielille, mutta vähän liian myöhään. Hänen tunsi kylmän metallin selässään, viiltävän kivun, ja näki sitten sinisen valonvälkähdyksen, kun Rosiel puolusti heitä elementaalitaiallaan. Hän näki mustaan pukeutuneen Rosielin sipsuttavan häntä kohti, ja kohotti kiväärinsä suojellaakseen Rosielin etenemistä. Hummerimainen otus iski kiväärin Lilyn käsistä, jättäen hänet aseettomaksi, ainakin hetkeksi. Lily kiskaisi saappaanvarrestaan tikarin, josta ei olisi juurikaan apua näin vahvoja vihollisia vastaan.
            Vilkaistessaan sivuilleen, Lily tajusi heidän olevan piiritettyjä ja Rosiel, niin uutterasti kuin vihollisia tuhosikin, keskittyi lähinnä itsensä suojelemiseen, ja Lily tiesi, että niin oli parasta. Hän kohotti katseensa vain huomatakseen tuijottavansa Gavi di Gavin vetisiin, merenvihreisiin silmiin. Olento painoi toisen miekoistaan vasten Lilyn haarniskaa, harhauttaen Lilyä juuri tarpeeksi voidakseen iskeä naista voimakkaalla, napakalla iskulla mahaan. Isku tyhjensi ilmat Lilyn keuhkoista, saaden naisen painumaan kumaraan.
”Lily!” Merryn ääni kuulosti pehmoiselta, utuiselta Lilyn korvissa. Hän tunsi miekan pureutuvan hänen asepukunsa lävitse hänen vatsaansa, viiltäen vatsalihaksia. Janielin aseiden pauke hukkui muuhun meteliin. Hummerimainen otus iski Lilyn tajuttomaksi, ja viimeinen asia mitä hän tajusi oli, ettei kaikki veri hänen jaloissaan olevassa lätäkössä ollut peräisin hänen lihashaavoistaan.

            Viikkoa myöhemmin Lily heräsi jälleen omasta sängystään, kuunnellen avoimesta ikkunasta kantautuvaa linnunlaulua ja tuntien ikkunasta lankeavan auringonvalon lämmittävän vartaloaan. Hän pakoittautui ylös sängystään ja kiskoi ylleen valkean paidan ja kuluneet, pehmenneet mustat nahkahousut, sekä pitkävartiset sotilassaappaat. Hän pörrötti hiuksiaan, haukotteli, ja pakottautui alakertaan, jossa Angela odotti häntä aamiaisen kera.
”Kuinka sinä voit, Lily?” Angie kysyi huolehtivaisesti. Muut perheessä tuntuivat tietävän, mitä Lilylle oli tapahtunut paremmin kuin hän itsekään tiesi, tai halusi tunnustaa. Hän istui alas ja painoi kasvonsa käsiinsä. Frey ilmestyi kirjastosta heidän seurakseen, ja istuutui Lilyn viereen, silittäen hellästi sisarensa selkää. Lily ravisti Freyjan käden pois ja nousi seisomaan, astellen ikkunaan. Hän nojasi siron olkapäänsä ikkunanpieleen, tuijottaen ulos aurinkoon.
”Minä en tajua”, Lily sanoi hiljaa, saaden Angelan ja Freyjan vaihtamaan huolestuneita katseita. Uudessa maailmassa vietetty aika oli käynyt monien perheenjäsenten voimille, ja pikkuhiljaa he olivat palanneet Vanhaan maailmaan, takaisin entisiin elämiinsä. Freyja oli heistä vanhin, mutta myös tiukin.
”Sinun täytyy Lily ymmärtää, että asioiden on parempi näin. Mikä skandaali se olisikaan ollut jos sinä…” Freyja pudisti päätään ja kaatoi itselleen kahvia, pakottaen sitten Angelan keskustelemaan kanssaa arkipäiväisistä asioista, jotta tuo lakkaisi tuijottamasta siskoaan niin kovin säälivä ilme kasvoillaan.
”Tietääkö… Tietääkö Janiel?” Lily ei edes muistanut monestiko hän oli kysynyt tämän kysymyksen, muttei hän myöskään koskaan muistanut vastausta.
”Ei tiedä Lily, ja parempi ettei tiedäkään.” Freyja sanoi tiukasti, pakottautuen sitten jälleen keskusteluunsa Angelan kanssa.

VERENPUNAINEN RUUSUTARHA Osa 3

            Coimbra nukkui vielä, kun napakka koputus oveen herätti Janielin. Mies tuskin sai vedettyä peittoa suojakseen, kun koputtaja jo ryntäsi huoneeseen sisään sen kummempia häpeilemättä. Janiel ynähti, koettaen komentaa tunkeilijan matkoihinsa, mutta saamatta sen suurempaa meteliä ulos itsestään. Unen jäljiltä pörröiset, vaaleat hiukset olivat ainoa osa, joka miehestä näkyi tuon peitettyä itsensä utuiselta aamuauringolta ja sisarensa tunkeilevalta käytökseltä.
”Janiel”, Rosiel vaati, tarttuen siroilla, terävillä ja pitkäkyntisillä sormillaan veljeään olkapäästä, ravistaen ensin hellästi, ja sitten vähän vaativammin.
”Janiel, aamu sarastaa. Herätys”, Rosiel sanoi, nyt käskevämmin kuin äsken. Janiel murahti, vakuuttaakseen siskonsa siitä, että kuuli kyllä, ja saadakseen tuon menemään matkoihinsa. Rosiel tiesi paremmin kuin hyvin, että Janiel nukkui ilman rihman kiertämää, sekä myös sen, ettei Janiel kovin mielellään altistanut sisartaan alastomuudelleen. Rosiel läimäytti veljään olkapäähän ja painui sitten takaisin omaan huoneeseensa, paukauttaen oven perässään kiinni.
            Hetken paikoillaan makailtuaan Janiel kohotti kaunismuotoisen kätensä hieraisemaan kasvojaan ja työnsi sitten peitteen sivuun, hengittäen viileää huoneilmaa. Majatalo ei ollut hienoimmasta päästä, vaikka tokihan heillä olisi ollut sellaiseenkin varaa. Deveroixin perhe ei ollut köyhä, ei sinne päinkään, mutta yksi yö hieman huonommassa majapaikassa ei kaatanut kenenkään muun kuin ylellisyyteen tottuneen Rosielin maailmaa. Rosiel oli kiukutellut veljelleen siitä pitäen kun oli saanut tietää, etteivät he yöpyisikään Rosien lempipaikassa, Kultaisessa Lyhdyssä. Syytä Janiel ei ollut kertonut kummallekaan, ei Armeniakselle eikä Rosielille, mutta Lily oli pyytänyt että Janiel majoittuisi Mustaan Joutseneen.
Janiel työnsi peitteet tyystin sivuun ja astahti ikkunaan, kiskaistakseen verhot peittämään suoran näköyhteyden merelle. Hän kohotti kätensä rapsuttamaan päätään, ja upposi ajatuksiinsa, eikä siksi kuullut kevyttä koputusta ovelta. Hän hätkähti kuullessaan selkänsä takaa pienen rykäisyn. Kuvitellen vierailijan olevan Rosiel, Janiel käännähti turhautuneena, todistaakseen, ettei nukkunut ikkunanpieleen nojaten, ja huomasi kauhukseen, ettei tulija suinkaan ollut Rosiel, vaan – kukapa muukaan – Lily Greive, jonka kasvoilla oli puoliksi hämmentynyt, puoliksi kysyvä ilme. Janiel tuijotti hetken aikaa tummaa naista, ennen kuin muisti olevansa ilkialaston. Notkealla liikkeellä hän astahti sänkynsä viereen ja kiskaisi lakanan peitokseen, mutristaen sitten suutaan.
”Sinä et ole tainnut koskaan aikaisemmin kuulla koputtamisesta”, Janiel sanoi moittivasti, ja hetken aikaa mies muistutti sisartaan enemmän kuin olisi ehkä halunnutkaan.
”Sinulla taitaa olla kuulossa sitten jotain vikaa”, Lily tokaisi, ristien suomumaisen panssarin peittämät käsivartensa rinnalleen, ”minä nimittäin koputin kyllä, ja huhuilin vielä nimeäsikin.”
”En muista vastanneeni, joten millä oikeudella sinä marssit sisään?”
”Rosiel sanoi, että sinä olit valmis ja pukeissa, kun Merry ihmetteli mikset ollut aamiaisella heidän kanssaan, mutta että halusit puhua kahden kesken minulle”, Lily sanoi, purren lauseen päätteeksi poskihampaansa yhteen. Olisihan se täytynyt arvata, ettei Rosielilla koskaan olleet puhtaat jauhot pussissa. Janiel meni hiljaiseksi kuultuaan, että syyllinen tähän sekaannukseen oli Rosiel. Mikä ihme hänen pikkusiskoaan oikein riivasi?
”Annan sinulle viisi minuuttia pukeutumiseen”, Lily sanoi, saapastellen ulos huoneesta ja läimäyttäen oven perässään kiinni.

            Lily jäi käytävään Janielin oven ulkopuolelle seisomaan, odottaen, että toinen saisi edes jotain säädyllistä päälleen. Huolimatta kaikista hyvistä yrityksistään, hän ei saanut mielestään kuvaa alastomasta Janielista, tuon kimaltavista, smaragdinvihreistä silmistä ja pörröisistä, vaaleista hiuksista. Lily punastui kevyesti, vieden hansikoidun kätensä peittämään pienen, ihastuneen hymyn. Hän upposi ajatuksiinsa hetkeksi, ja hätkähti kun Janiel kiskaisi huoneensa oven auki ja pisti päänsä esiin.
”Lily…”, Janiel mutis, hymyillen pienesti Lilylle. Hän nappasi Lilyä käsivarresta ja veti naisen huoneeseen, sulkien oven ja painaen sitten naisen sitä vasten. Lilyn asepuvun selkäpiikit kolahtivat kevyesti vasten puista ovea Janielin näppärien käsien etsiytyessä puvun soljille, vapauttaakseen naisen haarniskastaan. Lily tunsi Janielin himokkaat huulet omillaan, ja hetken hämmennyksen mentyä hän vastasi miehen suudelmiin ehkä jopa vaativammin kuin toinen osasi odottaakaan. Haarniskanpalaset tipahtelivat kolisten lattialle yksi kerrallaan, Janielin kiskoessa nahkahihnoja auki.
            Lily ehti hädintuskin edes tajuta, ettei Janiel ollut vaivautunut kuin kiskomaan ylleen mustat nahkahousut ja valkean, avokauluksisen paidan, ja hetken aikaa häntä hävetti, sillä hän ei ollut osannut odottaa mitään läheskään tämän kaltaista, joten hän oli kiskonut ylleen vain puhtaimman löytämänsä aluspaidan, mikä ei suinkaan tarkoittanut puhdasta. Tunne haihtui pian, paidan myötä, ja Lily tajusi seisovansa selkä ovea vasten, lähes alastomana. Ikkunasta siivilöityvä, sumuinen auringonvalo sai Lilyn maidonvaalean ihon hohtamaan, ja tuon siniharmaissa silmissä kimalsivat pienet tähdet siron käden kohotessa sipaisemaan vaaleita hiuksia pois Janielin silmiltä.
Lilyn silmiin ilmestyi kujeileva katse kun tuo kietoi kätensä Janielin kaulaan ja loikkasi sitten, kietaisten jalkansa miehen vyötäisille. Janielin rinnasta kohosi pehmyt, lämmin nauru, jonka saattelemana Janiel kantoi Lilyn sängylleen, laskien tuon hätäisesti sijatulle vuoteelle, josta puuttui lakana. Lily avitti valkean paidan Janielin yltä, ja kiskaisi tuon sitten vyöstä mukaansa sängylle. Lily kietoi käsivartensa miehen ympärille, tuntien tuon lämmön omaa ihoaan vasten koleassa aamussa. Lily ujutti toisen kätensä Janielin vyönsoljelle, kiskaisten tuon vyön auki ja pakottaen sitten varpaillaan housut pois miehen jalasta. Janielin suudelmat seurasivat Lilyn hyvin erottuvia solisluita, valuen sitten rinnoille, ja niiltä yhä alemmas, vatsan poikki ja aina vain alemmas. Janielin kauniit, pitkäsormiset kädet hyväilivät Lilyn ihoa, saaden mielihyvän ja nautinnon väreet juoksemaan pitkin tuon ihoa. Lily huokaisi viileään huoneilmaan, Janielin huulien löytäessä tiensä hänen herkimmille alueilleen.
”Jumalten nimeen, Janiel”, Lily henkäisi, napaten vaativan otteen miehen olkapäästä. Hän ei halunnut kiusoitteluja. Hän halusi Janielin ja hän halusi miehen nyt. Janiel tuntui tajuavan, mitä hän tarkoitti, ja nousi ylemmäs Lilyn vartalolla.

            Freyja istui majatalon ruokasalissa pukeutuneena tapansa mukaan kevyeen, ilmavaan asuun, pitkät, lämpimän ruskeat hiukset ylös kietaistuina, siemailemassa teetä aamupalakseen. He olivat nauttineet jonkinlaisen aamiaisen kotonaan ennen lähtöä, mutta Angelan ja Opalin äänekäs riita oli keskeyttänyt miellyttävän, Reboldeaux’ssa aurinkoisen aamun, ja he olivat päättäneet lähteä liikkeelle hieman suunniteltua aikaisemmin.
”Sopiiko, että istun tähän?” Armenias kysyi Freyjalta, havahduttaen naisen mietteistään. Frey kohotti katseensa tummahiuksiseen, ystävällisilmeiseen mieheen ja hymyili, viitaten pienellä eleellä toista tekemään olonsa mukavaksi. Pian Merrykin liittyi heidän seuraansa, ja lopulta Rosielkin sai tarpeekseen mököttämisestä ja tuli hallitsemaan seuruetta voimakkaalla läsnäolollaan. Auringon kohotessa korkeammalle sumu haihtui pikkuhiljaa, jättäen jälkeensa kimaltelevat, hiljalleen liplattavat laineet ja sataman, joka heräili pikkuhiljaa uuteen päivään. Rosiel vaikutti levottomalta, eikä häntä voinut syyttää. Hänen veljensä tuntui viihtyvän hieman liian tiiviisti Lily Greiven seurassa, eikä Rosiel pitänyt siitä lainkaan. Hän vilkuili seinällä tikittävää käkikelloa, pieni mutru hiljalleen huulilleen ilmestyen.
”Niillä kahdella se tosissaan kestää kauan”, Merry kuului sanovan, ja Rosiel käännähti nopeasti katsomaan koiranpentumaista Merryä.
”Mitä sinä vihjaat? Olen ihan varma että he suunnittelevat vain tätä reissua Porto Belloon”, Rosiel puuskahti, ristien kätensä rinnalleen. Merry vilkaisi Freyjaan, hämillään.
”Rosiel…? Me puhuimme Opalista ja Angelasta. Heillä oli jokin naurettava riita tänään aamulla, joka tuntui kestävän ikuisuuden”, Freyja selvitti käheähköllä, ystävällisellä äänellään. Rosiel räpäytti silmiään ja punastui kevyesti.
”Kyllä.. kyllä minä sen tiesin”, Rosiel sanoi, nousten seisomaan. Hän oli lähettänyt Lilyn yläkertaan miltei tunti sitten, eikä heistä kahdesta kuulunut vieläkään mitään. Rosiel asteli ikkunaan ja istahti ikkunalaudalle, ristien kätensä syliinsä odottavaisena. Lopulta, kahtakymmentä minuuttia myöhemmin, Rosiel kuuli tutun kopinan, kun Janielin asepuvun saappaiden kovat kannat kolahtelivat puuhun, miehen laskeutuessa portaita. Rosiel syöksyi paikaltaan halaamaan veljeään, joka näytti yllättyneeltä, mutta hymyili sitten leveästi, silittäen kevyesti Rosielin vaaleita hiuksia. Janiel saattoi sisarensa jälleen aamiaispöytään ja nouti sitten itselleen aamiaista, ohrapuuroa ja tummaa leipää.
”Mihin sinä Lilyn hukkasit?” Armenias kysyi uteliaasti, saaden tietäväisen katseen syttymään Freyjan silmiin. Kukaan ei tuntunut huomaavan velhottaren muuttunutta ilmettä, ei edes Rosiel, joka vahti haukkana veljeään.
”Hän jäi tutkimaan Porto Bellon karttoja”, Janiel sanoi, lusikoiden puuroa suuhunsa, ”minusta tuntuu, ettei hän halua minkään menevän vikaan.”
”Eihän meistä kukaan”, Rosiel kiiruhti sanomaan, hilaten tuolinsa hieman lähemmäs veljeään.
            Rosielin ilmekään ei värähtänyt, kun Lily lopulta laskeutui täydessä taisteluvarustuksessaan alakertaan. Kaikki läsnäolijat tiesivät kyllä, ettei Lily kuulunut Rosielin suosikki-ihmisiin, Lilykin, joten nainen ilmoitti vain sisarelleen menevänsä haukkaamaan raitista ilmaa ennen koetusta, ja saapasteli ulos, auringon välkähtäessä ja heijastuessa kiillotetuista metalliosista hänen haarniskassaan.

CRIMSON ROSE GARDEN – Part 2

 “Janiel! I demand you explain what’s going on this instant!” Rosiel shrieked, trying to battle her way around her brother, who tried his very best to keep the girl from attacking Lily, who stood few feet from them, looking very confused.
“Rosie, calm down!” Janiel exclamed, frustrated tone to his voice. He closed his arms around his little sister, huffing a bit.

Why the hell were these two here?

            Rosiel glared at her brother, who tried to avoid her look the best he could. Lily blinked once, twice, before tilting her head to one side and coughing. She was wearing her dragonskin armour, all ready to leave the house to clear up the Tetra Catacomb.
“Jan, let me off! I will strangle her!” Rosiel said, almost growling. If the situation wouldn’t have seemed so serious, Lily would have laughed at Rosiel’s voice. Lily crossed her arms across her chest and waited for Rosiel to calm down a little.

What in the name of Granado Espada was going on?

“Janiel, please, can you make haste? I really don’t have the whole day to wait around for you to pamper your sister”, Lily finally said, tired expression on her face. She hadn’t had much sleep since the incident in the garden some days ago. Neither of them had mentioned it since, and Lily had started to think that maybe some sort of poisonous breed of tiger hornet had stinged Janiel on that day, making him go all soft in the head.
“Shut up, Lily! Don’t you dare to speak to my brother in that manner!” Rosiel said, peeking from under her brothers arm.

What had gotten into Rosiel?

“I speak to him in whatever manner I very well please, Rosiel! I’ve known him years longer than you, so you just might shut your mouth! Janiel, explain to me what the Rogue’s ass are you two doing here?” Lily demanded, not moving her eyes from Rosiel’s.
“Lily…” Janiel started, but what came out, instead of explanation, was pained “OW!” when Rosiel’s white teeth bit into her brothers hand. For a second Janiel lost concentration and that’s when Rosiel attacked. She shot past her brother and dug one of her long nailed hands into Lily’s hair, the other one trying to scratch all it could. Lily didn’t hesitate for a split second, despite her feelings for Janiel, despite the fact that he would probably hate her for doing this.
The sound of slap echoed in the wide, spacious hall, and stunned Rosiel took two steps behind.

I hit Rosiel. I hit her.

            Janiel’s emerald green eyes stared, wide open, at the stunned face of his sister and then moved to see the angry, but slightly scared face of Lily’s. With a tremble in her voice Lily raised her hand in an apolotetic gesture.
“Rosiel…” Lily started, only to be silenced by a stare so full of rage that she wouldn’t have believed it possible for Rosiel to manage.
“Shut up. Shut up! How dare you try to steal my brother from me and then treat me this way! Lily, I curse you! I curse you and the whole miserable family of Grieve!” Rosiel shouted, her slender hand on her beautiful, teary eyed face. She stormed out of the house, leaving the door open for her brother to follow.
Janiel’s sparkling green eyes had turned cold, but otherwise his face didn’t give anything away.
“I will talk with you later. You shouldn’t have done that, Lily. You’ve only made things worse”, Janiel said quietly. He held back anger, Lily could tell from his position. Janiel touched the brim of his hat before stepping outside, following his sister home.

Had Rosiel found out about the kiss?

            Lily took a step and closed the door. She leaned her forehead against the heavy door for a while, sighed, and then headed for upstairs. She was in no shape to kill anything today.
“I see that your boyfriend isn’t too happy with you”, Opal’s arrogant voice creaped in. Lily shot him a glance fierce enough to make him take a step back and raise his hands up in surrender.
With a loud bang Lily shut herself into her room.

            Couple of days later Lily received an invitation to meet Janiel at the Port of Coimbra, and to join him and his brothers on a quest to clear the Tetra Catacomb, the very same quest that had been cancelled some days before. Lily read and re-read the carefully phraced words, trying to catch some hidden message written in-between of them.

To Miss Lily Greive,

we welcome you and two escorts of your choice to company me and my brothers to the Tetra Catacomb a fortnight from this day. Please send your reply as soon as possible,

honourably yours,

Janiel Deveroix

            One thing she knew for sure. Rosiel wasn’t about to join them and that suited Lily just fine. She didn’t need any unnecessary drama to accompany her into place as dangerous as the Catacomb. Lily knew that Janiel not only would risk everything to keep his sister safe from any physical harm, but also expected everyone else to do the same. And so did Rosiel, which made her – the attention seeking creature that she was – even more prone to accidents and danger.
            She also knew that none of her family was very keen on ‘escorting’ her, as Janiel had put it, especially when she was in the presence of Janiel Deveroix himself. She tended to get careless when he was present, and Lily with her fatally accurate shooting skills getting careless was a very dangerous thing. She sighed and crumbled the paper, throwing it against the wall. It dropped on the floor almost soundlessly, and for a second she could have sworn that even the paper hated her. She got up and scribbled a hasty note for Janiel.

To Mister Janiel Deveroix,

with the greatest regret I have to inform you–

“Lily?” Freyja knocked on the door gently, like her manner was, and then peaked to see what her sister was up to. ‘That’s right, I wonder if Armenias is coming along’, Lily thought to herself as she looked at her older sister with a slight smile on her face.
“Lily, you have a guest”, Freyja said and let the tall, green eyed man in, “he said he wouldn’t wait”, Freyja said, rolling her eyes behind the man’s back. Lily fought to keep her face expressionless. Why did Janiel send her a note, if he intended to come in himself? Freyja closed the door and left them alone in Lily’s very resently cleaned up room. The dragonskin armour was in it’s place, shimmering slightly in the sunlight. Lily knew very well, that Janiel had the same style armour, which had been one of her reasons of getting it.
“The other day-“, they both started at the same time, then stopped.
“You go first-“, they said. Lily let out a small laughter and gestured Janiel to go first. Janiel cleared his throat and looked around him nervously.
“I have to apologise the way Rosiel behaved. She had gotten the image that I was… that we were…”, Janiel covered his mouth with his fist and mumbled something that sounded very much like ‘seeing each other’, but Lily couldn’t tell for sure. She frowned and tilted her head to one side, coughing.
“What was that?” She asked.
“She got completely out of hand, after I told her… Really, I had no choice, you know how she can be”, Janiel explained. Lily fought a smile, trying to keep her face looking like she was angry. Janiel looked at her and saw the smile in her eyes. He opened his mouth to say something, but closed it then and faked a pout. Lily laughed out loud and lifted her hands to her hips.
“So she found out about the…” Lily said, raising her eyebrows in a ‘you-know-what-I’m-talking-about’ way.
“Yes, she did. Lily, I’m not going to say that it was mistake”, Janiel said. He hadn’t blushed once, and Lily had to give him credit for it. Janiel closed the distance between them with two long, flexible steps and touched Lily’s arm gently.
“Janiel”, Lily sighed his name, avoiding the look of his eyes. If she hadn’t, she might have noticed how the emerald eyes found their way to the note she had just been writing. He grabbed it and read it, giving out a small laughter.
“You thought to let me down, didn’t you?” Janiel asked.
“Not at all”, Lily said, taking the note and scribbling the rest of it.

To Mister Janiel Deveroix,

with the greatest regret I have to inform you that none of my siblings are available at the given time. I would, however, be please to join you and your brothers by myself, if you would accept such an arrangement. Please let me know further information of the place and time of our meeting,

truthfully yours,

Lily Greive

You’ve no idea how much I love YOU.